Ken Follet - Maailma vailla loppua

Tuo aikaisemmin mainittu kuoleman kauppiaat on edelleen lukematta (luen sen kun kerkeän ja viitsin....), mutta sen sijaan sitten luinkin erään tiiliskiviromaanin vanhempieni suosituksesta. Tämä tiiliskiviromaani on Ken Folletin Maailma vailla loppua.

Kirjan takakansiteksti lupaa seuraavaa:

”Maailma vailla loppua on totisesti kahdeksantoista vuoden odotuksen arvoinen.” New York Daily News

Pyhäinmiestenpäivänä vuonna 1327 neljä lasta pujahtaa Kingsbridgen katedraalikaupungista lainsuojattomia kuhisevaan metsään. Kesken villin jousipyssyleikin he joutuvat todistamaan, kuinka nuori takaa-ajettu ritari valmistautuu kohtaamaan kuolemansa. Ritari Thomas Langley uskoo lapsille salaisuuden, joka yhdistää aatelisveljesten, villakauppiaan tyttären ja nälkiintyneen näpistelijän kohtalonlangat ainiaaksi – verivalan voimalla.

1300-luvun Englanti ajautuu väistämättömästi sotaan mahtavaa Ranskaa vastaan. Lääketiede, kaupankäynti, arkkitehtuuri ja oikeuslaitos ottavat ennakkoluulottomia edistysaskeleita uuden ajan kynnyksellä, mutta vauras luostarilaitos vastustaa kiivaasti kaikkia muutoksia. Kohta saarivaltakuntaa uhkaa sotaakin hirveämpi onnettomuus, Mustaksi surmaksi kutsuttu paiserutto…

Taivaan pilareista tuttu, valtavin inhimillisin uhrauksin syntynyt Kingsbridgen tuomiokirkko on jälleen kaupungin asukkaiden rakkauden ja vihan, ahneuden ja ylpeyden, kunnianhimon ja koston keskipisteenä."

Kirjassa on sivuja ruhtinaalliset 1078, joten perheelliselle äidille ei urakka suinkaan ollut mikään kahden päivän keikka. Parisen viikkoa mä tätä varmaan luin aina tilaisuuden tullen.

Olin suorastaan häkeltynyt siitä tavasta millä Follet kykenee pitämään yllä jännityksen ja otteen läpi koko tuhatsivuisen romaaninsa. Kirja on jatko-osa jo aikaisemmin ilmestyneelle Taivaan pilareille, jota nyt luen parhaillaan. Kuitenkin kirjojen välillä on noin 200 vuotta, joten samoista henkilöistä ei kirjoissa ole kyse, vaan tarinat keskittyvät Kingsbridgen katetraalin ympärille ja luostarikulttuuriin.

Tästä kirjasta todella pidin. Se oli hyvin monisäikeinen, tarjosi jännitystä, erotiikkaa, romantiikkaa ja monenlaisia käänteitä, joista kaikki eivät kuitenkaan olleet ihan ennalta arvattavia. Kirja toki syyllistyy moniin kliseisyyksiin ja pelkistyksiin, kuten että pahat ovat erittäin pahoja ja hyvät sitten likimain pyhimyksen asemassa läpi kirjan. Virheitä luonnollisesti tekevät vain pahat ja paha saa lopulta palkkansa... tästäkin huolimatta kirja on erittäin monipuolinen ja kiinnostava.

Se on kiinnostava historiallinen kuvaus 1300-luvun englannista, mutta myös erittäin ajatuksia herättävä kannanotto kristinuskoon, sen historiaan ja vaikutuksiin ihmisten elämässä. Kirjan voisin lukea uudestaankin, huolimatta sen pituudesta.

Tämä kirja saa minulta täydet viisi tähteä:

Ehdottomasti yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista kirjoista ikinä. Suosittelen!

Seuraavaksi luultavasti myös arvostelu tuosta ykkösosasta joka on parhaillaan luvun alla.

Kuoleman kauppiaat 1, Caldwell, Taylor

Tämä miljoona vuotta vanha, jo muinaishistoriallinen teos, joka on julkaistu vuonna 1939 ei meinaa millään paljastaa minulle mitään itsestään etukäteen. Ei ainakaan suosiolla.

Mutta koska rakastan arvoituksia ja vanhojen kirjojen pölyistä tuoksua, avaan tämän kirjan suurella mielenkiinnolla. Kirjan kansi on tuon ajan tyyliin aika mielenkiinnoton... vai kertooko tämä kansi muuta kuin että se on pirun vanha? ;)

Englannin kieliseltä Wikisivuilta kuitenkin löysin seuraavanlaisen infon kirjasta:
http://en.wikipedia.org/wiki/Dynasty_of_Death

Seuraa amatöörimäinen suomennus ja kaikki räikeät virheet saa kommentoida ulos... :D

"Kuoleman kauppiaat on Anglo-Amerikkalaisen kirjalijan, Taylor Caldwellin esikoisteos. Tarina sijoittuu Windsoriin, Pensylvaniaan, kuvitteelliseen kaupunkiin, Allegheny joen varrelle pohjois pensylvaniaan. Kuoleman kauppiaat kertoo usean sukupolven tarinan, alkaen vuodesta 1837 ja jatkuen aina ensimmäisen maailmansodan alkuun asti. Se kertoo kahden suvun, Bouchardien ja Barbourien välisistä juonitteluista ja liittoumista ja kuinka he kasvattavat pienen sotatarviketehtaansa valtavaksi kansainväliseksi suuryritykseksi. Bouchardien tarina jatkuu kirjailijan myöhempien romaanien myötä, läpi toisen maailmansodan.
(englanniksi: The Eagles Gather 1940 ja The Final Hour 1944. )"

Joo'o. Kahden kirjan urakka edessä. Näistä ensimmäinen kirja on 526 sivua pientä pränttiä, joten tämän kirjan lukemiseen saattaapi vierähtää tovi jos toinenkin.
Kirja on jo 70-vuotta vanha, joten tätä kirjaa pitää kohdella jo vanhuuden kunnioituksella. :)

Kirjan alussa on hauskasti listattu kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ja kerrottu näiden sukulaisuus ym. suhteet toisiinsa. Näitä listoja ei juurikaan enää nykypäivänä näe muutakuin näytelmäkäsikirjoituksissa. :)

Näiden sanojen siivin lähdemme ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin:
"Hämärä oli kuin syvää, väritöntä vettä, joka liikkumattomana peitti seudun ja pitkän, matalan kukkulajonon. Se piti kaikien liikkumattomana ja paikoilleen naulittuna, mutta tuo liikkumattomuus ei ollut jäykkää, vaan kuin unen suomaa lepoa, tai ikään kuin kaikki esineet olisivat kadottaneet lujan päivähahmonsa ja muuttuneet kirkkaiksi, utuisiksi uniksi, jotka heikoimmankin tuulenhengen värähdyttäessä niitä pidättävää, väritöntä ainetta sulautuisivat yhteen, hajaantuisivat ja haihtuisivat äänettömiksi ja yhä laajeneviksi vesirenkaiksi."

Huhhuh... toivottavasti ihan noin kuvaileva teksti ei jatku läpi koko kirjan...

Sotamorsiamia

Ookei... eipä tästä kirjasta oikein mittään käteen jäänyt.

Se oli tosiaan vain kolmen aussinaisen selviytymistarina sen jälkeen kun he olivat muuttaneet sodan jälkeen yhdysvaltoihin.

Kenellä kävi vähän parempi tsägä ja kenellä vähän huonompi...
Kirja ei tarjoillut juuri minkäänlaista yllätyksellisyyttä, päinvastoin tuntui pitkäveteiseltä kuin nälkävuosi. Kovasti siinä naitiin (ihan juuri <---- tuota ilmaisua käyttäen) ja tehtiin lapsia ja oikein kenelläkään ei mennyt kovin hyvin uudessa maassa. Odotukset olivat kaikilla naisilla kovemmat kuin mikä todellisuus. Taitaa niin kuitenkin olla ihan nykypäivänäkin mitä tulee nuoriin naisiin ja parisuhteeseen.

Saattaa olla, että arvosteluun vaikuttaa oikeasti se, etten pidä tämäntyylisestä kirjallisuudesta muutenkaan... tämä ei ollut oikeastaan romanttista hömppääkään... vaikka ehkä kuitenkin lähinnä sitä.

Eipä tästä muuta. Arvosanaksi annan:
Löytyy niitä parempiakin kirjoja...

Lois Battle, Sotamorsiamia

Tämä vuonna 1989 suomessa julkaistu teos omaa hyvin elokuvamaisen kansikuvan, kuten kuvasta näkyy. :)

Tällä kertaa tartuin siis kirjaan, joka on hyvinkin epätyypillinen omiin makutottumuksiini, mutta vaihtelu virkistää sanotaan ja siksi tällainen, kenties romanttinen "hömppäkin" saattaa toimia välillä. ;)

Kenties -sana, tuossa edellisessä lauseessa siksi, etten ole ihan varma onko tämä romanttista hömppää... Mutta uskoisin niin, sillä takakansiteksti kertoo seuraavaa:

"Sheila, Dawn ja Gaynor, kolme erilaista naista, kolme erilaista kohtaloa...
Toinen maailmansota on ohi. Naiset tutustuvat toisiinsa Australiasta Amerikkaan matkaavassa laivassa. Amerikka on heidän uusi kotimaansa, siellä odottavat miehet, joiden kanssa he avioituivat ja joille he vannoivat ikuista uskollisuutta silloin kun rauhasta ei ollut vielä toivoakaan.
Sheila, 19-vuotias haaveilija, on luonut Amerikasta mielikuvansa Tuulen viemää -romaanin mukaan. Kun Sheila astuu Billynsä vanhasta, rämisevästä kuormurista uuden kotinsa pihalle, hän kokee ensimmäisen järkytyksen.
Dawn on nuori sotaleski ja haluaa ennenkaikkea lapsilleen hyvän isän. Tutustuttuaan Zahiin hän tuntee löytäneensä mitä kaipasi, mutta huomaa pian menneensä naimisiin koko USA:n laivaston kanssa.
Gaynor oppii jo varhain käyttämään kauneuttaan ja seksikkyyttään aseena raivatessaan miesten avulla itsensä vapaaksi juopottelevan äitinsä vaikutuspiiristä. Hän nai miljonäärin pojan ja uskoo kaapanneensa amerikkalaisen unelman - mutta päätyy appensa syliin.

Toteutuvatko heidän unelmansa?"

Lois Battle ei sano mulle kirjailijana yhtään mitään, joten minkäänlaisia ennakkokäsityksiä ei ole sen enempää kuin odotuksiakaan... tai no... jos nyt odotuksiksi katsotaan se, että odotan pääseväni sellaisen kirjan pariin, jossa ei tarvitse heretä pohtimaan "elämän suurimpia kysymyksiä", vaan ikäänkuin pääsee "helpolla", niin sitten se on ainoa odotukseni. En siis odota kirjasta mitään huippuromaania, vaan kevyttä viihdettä, erilaista tekstiä, vastapainoksi aikaisemmille, raskaillekin rikoskirjoille.

Kirjan alkusanat:
" Dawn Mueller veti vauvan lähemmäs rintaansa, piti vapaalla kädellään kiinni laivan reelingistä ja katseli, näkyisikö tytärtä. Muuan ystävällinen nuori nainen oli juuri muutama minuutti sitten vienyt tytön alas, mutta seuloessaan katseellaan outoa kantta Dawn tunsi levottomuuden ailahduksen. Kaikki oli sinä päivänä ollut niin sekavaa - kahdensadan naisen ja heidän lastensa hurja hyörinä, kun oli etsiskelty hyttejä; viirien ja lippujen huiskutus, omaisten ja ystävien jäähyväishuudot laiturilta, isänmaallisia sävelmiä kajautteleva soittokunta, torvien korviahuumaavat lähtötörähdykset. Ja sitten pettymys kun ilmoitettiin että lähtö viivästyisi."

Pakkolaitosvanki, Pentti Aalto

Tämä kirja on helppo pureskella iltapalaksi. Vajaat kaksisataa sivua tekstiä lukee melko nopeaan tahtiin. Tästä syystä tämä kirjaesittely on hieman aikaisemmista poikkeava.

Kirjan kirjoittaja Pentti Aalto syyllistyi itse elämänsä aikana viiteen henkirikokseen. Tuomiotaan istuessaan, hän voitti vuonna 1969 vangeille järjestetyn kirjoituskilpailun tällä kirjoituksellaan: Pakkolaitosvanki.
Hän kirjoitti eläessään myös muutamia juttuja Alibi-lehteen vankilassa tapahtuvista itsemurhista sekä Kyllikki Saaren ja Tulilahden murhatapauksista.

Pakkolaitosvangin takakansiteksti lupaa seuraavaa:

"Pentti Aalto on pakkolaitosvanki, joka 1969 voitti Marraskuun liikkeen vangeille järjestämän kirjoituskilpailun. Pakkolaitosvanki on hänen ensimmäinen romaaninsa, dokumentti eräästä elämästä: koti, jossa koetut vaikeudet ajavat pojan pikkurikkeisiin, koulukoti, karkumatka, epäonnistunut yritys asettua rehelliseen elämään, vankila. Mutta ennen muuta pakkolaitosvanki on armottoman paljastava kuvaus vankilaoloista ja elämästä vankilasta, vankimielisairaalasta, huumausaineiden väärinkäytöstä ja salakuljetuksesta vankilan muurien sisällä, vankien homoseksualismista ja itseään myyvistä rattopojista, vihasta, kovuudesta ja julmuudesta. Pakkolaitosvanki kertoo asioista, joista emme aikaisemmin ole näin paljaina kuulleet ja joita emme luettuamme hevin unohda."

Pakkolaitosvanki, vaikka onkin vanha kirja ja sijoittuu jo aikaan ennen omaa syntymääni, on melkoisen tarkasti ja hyvin vankilaolosuhteita kuvaava kertomus. Se on myös oikea kouluesimerkki siitä miten vankilakierre syntyy ja herättää lukijassaan monenlaisia kysymyksiä siitä, missä kohtaa tämän kierteen olisi voinut katkaista? Vai olisiko sitä voitu katkaista lainkaan.

Kirja oli hyvin kirjoitettu. Kieli oli vanhaa ja sanasto sitämyötä paikoitellen jopa hellyyttävää. Sanat, tollikka, mölli ja vatkutti ovat varmasti sellaisia sanoja joita nykypäivän nuoriso ei juurikaan enää tunne, saati käytä. :) Kuka tietää mikä on pilke? Tai mitä tarkoittaa kun saadaan hivakoita?

Myös vankilasanasto tulee tutuksi, "rundi" on sana, jota kirjassa viljellään paljon ja joka tietääkseni on vankiloissa edelleenkin käytössä, kun puhutaan eristysselliin joutumisesta. Jotkin asiat muuttuvat, toiset taas eivät.

Kirja alkaa seuraavilla sanoilla:
" Matti, Aaron kasvatuslaitos- ja vankilatuttava, oli äitinsä ja lukuisten apulaistensa avulla onnistunut kohoamaan suuren vankilan kadehdituimmaksi ja vihatuimmaksi pillerien välittäjäksi. Aluksi Matin äiti oli toimittanut resepteillä hankkimansa pikkuerät pojalleen satunnaisilla keinoilla; useimmin Matti oli saanut pillerinsä äitinsä povelta hyväillessään tätä vierailutunnin aikana. Tapaajien ja vankien väliset syleilyt oli tosin kielletty, mutta useimmat vartijat olivat sopivan hienotunteisia lämmintä sukulaisrakkautta harvoin nähdessään. Myöhemmin Matti osti ammattimaista reseptien väärennystä harjoittavalta ilkalta kahdenkympin maksusta sadan tabletin pentobromital-reseptejä ja toimitti ne salateitse äidilleen. Resepteillä ostamansa pillerit, pentot, Matin äiti lähetti postitse eräälle samassa vankilassa olevan tuttavan vaimolle, joka toimitti paketin katua lakaisevalle luottovangille."

Kyseisestä lääkkeestä tietää netti kertoa seuraavaa:

""Turun huumausainemarkkinat keskittyivät kauppatorin tienoille, jossa liikuskeli noin kuusi yrittäjää. Eräs näistä kertoi Turun Sanomille, että hänen asiakkaansa olivat enimmältään 14–15-vuotiaita koululaisia. Vuonna 1968 yleisin huumausainetarkoituksessa myyty lääke oli Pentobromital, eli ”Pentu”, josta katukaupassa pyydettiin markka kappaleelta. Pentua myytiin apteekeissa vain reseptillä, ja se oli aikaisemmin ollut melko yleinen unilääke.""

Ilmeisesti kirja on siis melkoisen totuudenmukainen kaikenkaikkiaan.

Annan kirjalle kokonaisuudessaan arvosanaksi
Kirjaa saattaa olla vaikeaa enää saada käsiinsä luettavakseen sen iän ja melko tuntemattomaksi jääneen kirjailijan vuoksi, mutta jos sattuu jossain divarissa eteen kävelemään, niin kyllä tämä kirja kannattaa lukea. On sitä huonompiakin kirjoja tullut kahlattua läpi. ;)